Katselin pimenevälle taivaalle. Synkkä ilta oli vaihtumassa kuulaaseen yöhön. Olin ollut koko illan yliopistolla etsimässä tietoa kolmensadan vuoden takaisista tapahtumista Etelä-Savossa. Väitöskirja piti saada valmiiksi, eikä tunteja laskettu. Jostain syystä minua kiinnostavat kirjat sijaitsivat aina kirjaston perimmäisessä nurkassa, seitsemän kerrosta maan alla.
Olin kävellyt keskustassa jo tunnin verran huuhtoakseni ajatuksistani nuo kauhistuttavat tilanteet, joihin esivanhempani olivat joutuneet Maaningan Kalapurolla 1700-luvulla. Kukaan ei auttanut, kukaan ei välittänyt. Nuhjaantuneiden kirjojen hapertuviin sivuihin oli tarttunut kohtaloita, joita en soisi kenenkään kokevan.
Kohmeisin jaloin harpoin lumisohjossa Senaatintorin ympäristössä. Synkeät ajatukset eivät jättäneet minua rauhaan. Kuka oli syyllinen? Miksei asiasta silloin noussut suurempaa kohua? Tuntui, että vain minä olin perillä koko asiasta.
Äkkiä näin ne. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut heti huomannut. Niitä oli ainakin kymmeniä, ellei satoja. Ne tulivat Valtioneuvoston linnan takaa, pitkänä muodostelmana, leijaillen kevyesti mutta täsmällisesti aukion keskelle. Suurin osa niistä laskeutui torille, mutta muutama näytti ottavan vartiopaikan aukion laidoilta.
Olin paniikissa. Silmäni olivat niin sumeat vanhojen tekstien tihruttamisesta, että luulin näkeväni lentäviä lehmiä. Mutta sitä ne eivät totisesti olleet! Jokaisessa laitteessa oli neljä potkuria, joiden varassa ne tuntuivat leijailevan aivan äänettömästi. Pienimmät olivat käsivarren mittaisia, kun taas suurimpaan olisi mahtunut sisälle ihminen. Niin kuin siellä olikin. Tai ainakin siltä näytti.
Etsin katseellani sopivaa piilopaikkaa. Mutta minne olisin päässyt! Tori oli autio ja sen keskellä, valtavan jättiläismoskiittolauman keskellä seisoi vain Aleksanterin patsas katsellen minua kysyvästi. Sitä paitsi minut oli nähty.
Suurimman lentorotiskon kattoluukku avautui ja esiin työntyi jonkinlainen mato, toukka, liero mikä lie, joka kummallisesti hypähdellen ja viipottaen lähti etenemään, koskematta lainkaan maahan. Ennen kuin ehdin edes pelästyä, se oli jo edessäni.
”Tispa disthem chan mus. Nisoschutek enem olik.”
Tai jotain sinnepäin. Olento ei näyttänyt välittävän siitä, että oltiin Suomessa ja olisi pitänyt puhua suomea. Kun en reagoinut mitenkään, se väänsi mukanaan olleen laitteen katkaisijaa ja sai jonkinlaisen automaattikääntäjän päälle.
”Onko vaatimuksemme hyväksytty?” kuului nyt. ”Määräaika on umpeutunut tänään kello kahdeksan.”
Selkeä lause yllätti minut. Yritin kuumeisesti ymmärtää, mistä voi olla kysymys. Onko minun ilmoitettava tästä jonnekin? Miksei missään näy virkavaltaa, johon voisin turvautua? Jotain käsittämätöntä oli tapahtumassa kotikaupungissani, ja minä olin yksin vastuussa asian ratkaisemisesta.
Oli pakko keksiä jotain. Päätin hämätä sitä.
”Te ette ole täyttäneet omaa osaanne sopimuksesta,” sanoin. ”Miksette tulleet apuun Kalapurolla vuonna 1713?”
Olin kiero. Valehtelin. Mistään selittämättömästä ei tuolloin ollut kysymys. Esiäitini Anni Karttunen oli joutunut kuljetetuksi vihollisen mukana naapurimaahan ja hänen siellä ollessaan oli kotikylä tuhoutunut jonkin kaamean taudin hävittämänä. Tapahtumassa ei ollut mukana lentäviä laitteita tai outoja olentoja. Mutta oli pakko yrittää jotain.
Toukka käänteli ylävartaloaan aivan kuin tarkistaen apureidensa sijainnin. Sitten se tuntui viestittävän jotain lähimmälle kopteriryhmälle, jotka lähtivät tulemaan kohti.
Sitten olento kääntyi taas minuun päin ja sanoi: ”Vie minut Maaninkapurolle. Selvitetään asia”.
En ollut aivan varma, halusinko lähteä iltahämärissä omituisen toukkalaivueen mukaan lennolle kohti Etelä-Savoa, mutta minusta tuntui, että minun oli nyt tehtävä kaikkeni saadakseni olennot rauhoittumaan. Oli pelattava aikaa, että viranomaiset saisivat tiedon tilanteesta. Olihan jonkun muunkin ollut pakko nähdä tällaisen joukkion laskeutuvan Suurkirkon portaiden juurelle. Joku varmasti hälyttää kohta poliisin.
”Lähdetään,” vastasin.
Nousin johtajaolion mukana suurimpaan lentolaitteeseen, ja me nousimme pian kaupungin kattojen ylle. Katsoin taakseni ja näin, kuinka koko muu seurue lähti mukanamme, peräkanaa kuin esikouluryhmä opettajansa johdolla, lentämään kohti erämaata, kauas asutuskeskuksista.
Noista ajoista on nyt jo vuosia. Kun katselen taaksepäin, ymmärrän, että olin silloin kovin väsynyt. Viikkokausien oleskelu kirjaston uumenissa etsimässä historan hämäristä tietoja väitöskirjaani varten ei tehnyt minulle mitenkään erityisen hyvää. Aloin nähdä ja kuulla asioita, joiden todenperäisyys ei minulle välttämättä milloinkaan selvinnyt. En muutenkaan silloin oikein osannut asettua mihinkään. Päiväni täyttyivät levottomista ajatuksista, jotka eivät antaneet rauhaa yölläkään.
Nyt on kaikki toisin. Olen tasapainoinen ja pystyn taas elämään muiden ihmisten parissa. Väitöskirja jäi tekemättä, mutta olen löytänyt paljon muuta elämääni.
Tapaamme toukan kanssa enää harvoin. Vain silloin tälllöin läymme enää Kalapurolla heittelemässä virveliä. Se on myöntänyt huiputtaneensa minua silloin torilla. Uhkavaatimus ei ollut lähimainkaan umpeutunut vaan määräaika olisi ollut vasta kahden viikon kuluttua. Heh heh, kieroa peliä siis! Tämä oli sen neuvottelutaktiikkaa silloin. Luo epävarmuutta, uhkaile, kiristä!
Mutta minä voitin sen! Olin vielä kierompi. Johdatin koko joukkion muualle. Ja valtakunta pelastui!
Anak silou mutee hem. Tispa olem chan muos: nisoschutek enem olik.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti