PUNAKILPIKUORIAINEN

Rapistuneen puutarhan viimeisessä nurkassa, muurin vieressä, rehottaa kesäkurpitsa. Keijo kohottaa katseensa ja tähystää muurin nurkkaan jätetystä aukosta suoraan kadulle. Ulkopuolella on varottava pyöräilijöitä, jotka huristavat silmät ummessa kelloineen ja kymmenine vaihteineen piittaamatta lainkaan hitaasta ja vaivalloisesta elämästä muurin toisella puolella. Pikamenijöillä ei ole aavistustakaan lehtosinilatvoista, kurjenmiekoista tai kurpitsoista.
      — Kestääkö vielä kauan? huutelee Aila kuistilta, kun ei viitsi kävellä puutarhan perälle asti. – Joko pian on valmista?
      Keijo tuskastuu. Pitäisi saada uppoutua työhön, edetä hitaasti, kiirehtimättä, aivan kuin olisi itsekin vuosisadan vanha. Mutta Aila hoputtaa, ja sitäpaitsi on tulossa myrsky, rankkasade lähestyy, ja hommat on pakko lopettaa. Pillit pussiin ja kuokka kaappiin. Jos penkkiä ei saa valmiiksi ennen myrskyä, huuhtoutuu kaikki sateen myötä ympäri puutarhaa.
      Yksi kuokanisku johtaa toiseen, saappaat painuvat kosteaan multaan. Mato saa väistyä, sen maailma pyörähtää ympäri. Tuhatjalkainen kohottaa etujalkojaan, miettii iskujen suuntaa ja yrittää väistää. Siirat asuvat karikkeessa vasemmalla, mauriaiset kiven alla.
      — Miksi nämä pitää istuttaa näin kauas, Keijo huutaa, vaikka tietää, ettei Aila ole enää kuulolla. Vaimo meni talon taakse, istahti terassille, otti rennon asennon rottinkituolissa ja jatkoi ristisanatehtävää.
      — Viihtyy puutarhassa, pistää, yhdeksän kirjainta, tavaa Aila lehdestä. "Muurahainen" ei sovi, siinä on yksitoista, hän ihmettelee.
      Kaupungista ei ole tänne pitkä matka, mutta silti tulee käytyä harvoin. Aila ja Keijo perivät talon ja sen ympärillä olevan puutarhan, koska tädillä ei ollut muita sukulaisia. Talossa ei ole mitään vikaa, mutta tontti on liian iso. Sen hoitamiseen pitäisi palkata puutarhuri, eikä pariskunnalla ole siihen varaa. Niinpä Keijo istuttelee minkä istuttelee ja samalla sadattelee itsekseen.
      Myrsky saapuu melkein varoittamatta. Aila ei tajua mitään, ennenkuin kova tuuli heilauttaa verhot vaakasuoraan ja kaataa jalkalampun. Kuistin lasiovet pamahtavat rajusti kiinni, ja ikkunaruutuun tulee särö. Aila säikähtää, sulkee loput ovet ja juoksee vauhdilla läpi talon etsimään auki jääneitä ovia ja ikkunoita.
      Keijo ei kuule jyrähdyksiä. Juuri nyt hän ei kuule mitään. Hän on jähmettynyt paikalleen kurpitsapenkin ääreen, kumartunut melkein maahan asti ja jättänyt kuokan viereensä. Sade piiskaa selkää, mutta Keijo pysyy vakaana ja liikkumattomana. Lakki on likomärkä ja lippa valuttaa lämmintä vettä sinkkiämpäriin. Lapseton viisikymppinen mies tuijottaa kolhiintuneen ja multaisen ämpärin pohjalle hievahtamatta. Ämpäri löytyi pensaiden takaa, kun kuokka kolahti siihen.
      Sateen myötä tuli hämärä. Puutarhan nurkka on muutenkin varjossa, mutta nyt siellä näkee enää vaivoin eteensä. Keijo ojentaa kätensä ämpärin pohjaa kohden. Hän ei piittaa valtavista sadepisaroista, jotka kimpoavat multaisesta maasta silmille ja sotkevat kasvoja. Pohjalla erottuu jotain, jolle Keijo ei heti löydä edes sanoja. Hämärän laskeuduttua hän epäilee jo omia silmiään.
      — Ja.. lasit.. enää.. sieltä, kuuluu Ailan katkonainen ääni myrskyn keskeltä. Veden lotina, tuulen suhina ja oma kiivas hengitys sekoittuvat sotkuiseksi äänimassaksi, josta Keijo ei erota enää mitään selvää ja tarkkarajaista.
      Keijo ei edes yritä vastata.
      Sinkkiämpärin pohjalla näkyvä pieni olento tuntuu vilkuttavan hänelle. Sen kiiltävä kuori avautuu ja sulkeutuu, ja suusta tulee veden alla kuplia. Tuntosarvet ovat kippurassa ja niiden jaokkeisuus erottuu selvästi.
       Keijo saa sormensa otuksen alle, ja se kiipeä henkensä hädässä käden selkämystä pitkin pois veden alta. Keijo nostaa kämmenensä silmien korkeudelle. Hyönteinen pysähtyy ja kääntää suuret, lähes koko pään peittävät silmänsä Keijoa kohti. Sen tuntosarvet kohoavat hitaasti ylöspäin kuin antennit.
       Keijo tuijottaa järkähtämättä punaselkäistä otusta. Äkkiä hän luulee näkevänsä menninkäisiä ja kuulevansa keijuja. Hän näkee edessään kuolleen isänsä kasvot. Enää ne eivät ole tuomitsevat tai vaativat, vaan lempeät ja ymmärtävät. Keijo ei seurannut isän toivomaa tietä, vaan oli halunnut tehdä oman päänsä mukaan. Seurauksena oli suuria riitoja, ja lopulta Keijo oli muuttanut vieraaseen maahan päästäkseen eroon painostuksesta ja löytääkseen oman tiensä. Pitkäksi venyneen pakomatkan aikana isä ehti kuolla ja vanhat asiat jäivät lopullisesti sopimatta.
        Keijosta näyttää nyt siltä, että isä pahoittelee heidän välirikkoaan ja pyytää Keijoa unohtamaan vanhat kaunat ja katkeruudet. – Kaikki on anteeksi annettu, sopertaa Keijo kovakuoriaiselle itku kurkussa.
        Otus katselee vielä hetken Keijon mutaista naamaa, nostaa sitten punaiset peitinsiipensä ja levittää sen alta löytyvät lentosiivet levälleen.
       Äkkiä kovakuoriainen on poissa.
        Keijolle on tullut kylmä. Hän nousee seisomaan ja alkaa täristä. Itku juoksee nyt valtoimenaan, mutta kyyneleet sekoittuvat sadepisaroihin ja valuvat maahan.
       On aika palata takaisin.





      

KENOTSOOINEN AIKA

– Sapatti on juutalaisten sunnuntai, Karpaatit vuoristo itä-Euroopassa. Pilvi papatti itsekseen matkalla kouluun. Paljon oli osattava, ja vähän enemmänkin, jos mieli selviytyä mantsan kokeista. Lukeminen oli jäänyt turhan vähälle, sillä Pilvin perhe oli viikon kuluttua muuttamassa uuteen asuntoon. Koti oli täynnä pahvilaatikoita ja kasseja, eikä lukurauhaa ollut missään.
      Pilvi otti juoksuaskelia kiirehtiessään bussiin. Kukaan ei tänään ollut kotona hoputtamassa, joten hän oli lähtenyt hieman liian myöhään. Oli pidettävä kiirettä. Matka pysäkille kestää rauhallisella vauhdilla varttitunnin mutta voi juosten selvitä alle kymmenessä minuutissa.
      – Hei, kato nyt vähän missä hypit, kuului takaa, ja samassa polkupyöräilijä jo suhahti ohitse. Pilvi oli vahingossa kävellyt pyörätien puolella. Pyöräilijä oli tuttu naapurista, isän mielestä outo lintu, kun ei omista autoa.
      – Puolan valuutta on zloty, Kreikka on kreikaksi Elliniki Dimokratia eli Helleenien tasavalta, Albanian presidentti on Bamir Topi. Pilvi oli hyvä oppimaan ja mantsa kiinnosti, mutta se vietävän muutto oli sotkenut kuvioita.
      Hän oli järjestänyt melkein kaikki tavaransa jo laatikoihin ja kirjoittanut päälle nimensä. Koulukirjoja ei saanut pakata, sillä niitä tarvittiin koko ajan.
      Mikä kumma niitä sinne Kauniaisiin ajaa? Miksei me voitu pysyä täällä Olarissa?
      Pilvi arvasi, että kysymys oli jostain muusta kuin tavallisesta muutosta, vaikkei hänelle siitä kerrottukaan. Vanhemmat eivät juuri enää puhuneet keskenään, joten Pilvi arvasi, että tässä järjesteltiin nyt asumista uudelta pohjalta. Hän oli varma, että vain toinen vanhemmista muuttaa hänen kanssaan. Ne aikoo erota. Vanhemmat veljet olivat jo lähteneet kotoa, joten kaikki olikin nyt helpompaa.
      Äh, nyt aukes kengännauha. Ei millään ehtis pysähtyä sitomaan. Bussi tulee milloin tahansa. Ettei nyt vaan kompastuis.
      Pysäkille oli matkaa enää sata metriä ja bussi ilmestyi näkyviin kulman takaa. Pilvi pinkaisi juoksuun, mutta unohti kengännauhan. Hän astui toisella jalalla nauhan päälle ja kamppasi itsensä. Pilvi kaatui rähmälleen asvalttiin, ja koululaukku lensi kaaressa pään yli.
      Ei tuntunut mitään.
      Pilvi vain makasi siinä, pää multakokkareen päällä ja housut revenneenä. Hän muisti riitelyn vanhempien kanssa, isän määräilyn nukkumaanmenoajoista, syömisistä ja ulkoiluista. Isä oli sanonut vain huolehtivansa lapsensa hyvinvoinnista, mutta Pilvin mielestä se oli kiusaamista. Omassa kodissakaan ei saanut olla rauhassa, kun isä saattoi tulla hänen huoneeseensa yhden aikaan yöllä selittämään jotain yövalvomisista. Mitä se muille kuuluu mihin aikaan lukiolainen menee nukkumaan? Valvoohan ne ittekin! Isä halusi vaan olla ilkeä juuri Pilville.
      Oli noustava ylös ja tarkistettava vauriot. Naamassa multaa, housussa repeämä, verta molemmissa kämmenissä. Kannykkä oli hajonnut osiin. Laukusta oli lentänyt mantsan kirja ja auennut kohdasta kenotsooinen aika. Se alkoi liitukauden lopussa ja jatkuu edelleen. Tänä aikana mantereet siirtyivät nykyisille paikoilleen, Alpit alkoivat nousta, kun Afrikan pohjoispuolella ollut merenpohja painui Euroopan alle ja lopulta Afrikka törmäsi Eurooppaan.
      Bussi oli mennyt jo aikoja sitten, kun Pilvi vaivalloisesti vääntäytyi istumaan.
      Ehkä mitään ei ollut vielä menetetty. Kenotsooisella ajalla tapahtuu kaikenlaista mullistavaa, ja Pilvi saattaa selvitä tästä kaikesta lopulta voittajana. Isä jää geologiselle permikaudelle, mutta Pilvi leijuu uljaasti kohti pleistoseenin loppupuolta. Vanhat vuorijonot katoavat.

LAUKKU

– Ne oli nostanu puomin ylös ihan ilman lupaa. Kyllähän puomi jo kertoo selvästi ettei saa ajaa. Ei kai kukaan sellaista huvikseen laita.
      – Oliko se lukossa? kysyi konstaapeli.
      – Ei sitä pidetä lukossa, koska mökkiläisten pitää päästä venerantaan. Mutta tää vieras porukka oli ihan asiattomasti siellä. Ne oli tullu kolmella autolla, ja ensimmäiset kävi nostamassa puomin ylös, että muut pääsi ajamaan. Mä olin sattumalta silloin pihalla, joten näin koko jutun.
      Eetu Hämäläinen kertaili heinäkuun tapahtumia poliisille. Oli syntynyt hieman käsikähmää muutaman kaupunkilaisen kanssa ja hänet oli kutsuttu poliisilaitokselle selvittämään omaa kantaansa asiaan.
      – Olivatko ihmiset teille tuttuja, kysyi konstaapeli samalla kun naputteli muistiota kahdella sormella tietokoneen näppäimistöllä.
      – Ei. Mä en ymmärrä mitä asiaa niillä oli ajaa mun tonttini läpi sinne venerantaan. Ranta on vaan mökkiläisille. Ja näille mä en varmasti ole myyny tontin tonttia.
      Konstaapeli oli kuullut kaiken kertaalleen, mutta hänen oli pakko saada pöytäkirja tehdyksi. Päivä oli kuuma ja konstaapelin huomio karkaili vähän väliä merkityksettömiin seikkohin. Jostain syystä hän esimerkiksi kiinnitti huomiota lattialla olevaan laukkuun, jonka Hämäläinen oli tuonut mukanaan. Kangaskassi näytti liikahtelevan itsekseen lattialla.
      – Vieraat ajoivat siis rantaan. Mitä tapahtui sen jälkeen? Aiheuttivatko he häiriötä tai sotkivatko he paikkoja?
      – No kyllä, olenhan mä sanonut. Ne ajoi sinne rantaan kolmella autolla ja sitten ne alko pystyttään jotain retkipöytiä siihen parkkipaikan viereiseen pensaikkoon. Sieltä katkottiin risuja, ja muutenkin ne tallasi se paikan.
      – Mitä tapahtui sitten? Menittekö te sinne?
      Hämäläisen salkusta alkoi kuulua suhinaa ja raapimmista.
      – Pakkohan mun oli. Ei mun alueelle saa vieraat tulla sotkemaan. Mutta kn mä pääsin paikalle, niin sinne oli tullut myös yhden mökkitontin omistaja. Se oli varmaan tullu veneellä. Siellä ne kaikki istui retkituoleilla mun alueella, söi ja joi. Mun oli pakko heitellä niiden tavarat kuuseen.
      – Mökinomistaja Pääkkösen mukaan he istuivat rannan tuntumassa noin tunnin ajan viettämässä hänen 60-vuotispäiviään. Seurue söi täytekakkua ja nautti sampanjaa. Mukana oli neljä Pääkkösen sisarusta pääkaupungista. He olisivat korjanneet kaikki jälkensä, ellette Te olisi rynnänyt paikalla ja rikkonut heidän retkituolinsa. Pääkkönen vaatii Teiltä nyt korvausta tuhotusta omaisuudesta. Mitä Te sanotte tähän?
      Hämäläinen ei pysynyt enää tuolissaan vaan pompahti pystyyn.
      – No ei helvetissä mun rannalle tulla ryyppäämään vaikka joku olis kuollut!
      Maanomistaja Hämäläinen oli niin tuohduksissaan, että tönäisi lattialle jätettyä suurta kangaslaukkuaan. Se kaatui ja raottui hieman. Hämäläinen ei huomannut mitään vaan jatkoi mesoamistaan, mutta konstaapeli vetäytyi vaistomaisesti kauemmas.
      — Se Pääkkönen aiheuttaa jatkuvasti harmia sen laituripaikkansa kanssa. Koko venevalkama pitäis uudistaa, mutta Pääkkönen haraa vastaan. Ja nyt se raahaa koko sukunsa mun alueelleni riehumaan. Se ei kyllä käy. Sen on ihan turha syyttää mua mistään. Mulla oli ihan oikeus purkaa se niiden luvaton leiripaikka yksityisella maalla. Mä en oo tehnyt mitään väärää!
      Salkusta kuulunut suhina muuttui murahduksiksi ja vingunnaksi. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.
      – Mitä teillä on laukussa?
      Hämäläinen katsahti lattialle ja huomasi vasta nyt laukkunsa auenneen. Oli kuitenkin liian myöhäistä tehdä enää mitään tilanteen korjaamiseksi. Kolme kissaa syöksähti poliisilaitoksen kuulusteluhuoneeseen ajaen toisiaan takaa, kunnes kolmikko päätyi kaapin päälle sähisemään.
      – Ai niin, tarttisko konstaapeli kissanpentuja? Meille synty näitä kolme mutta yhtään ei voida enää pitää, kun edellisiäkin on vielä jäljellä. Mä ajattelin viedä nää tonne eläinlääkärille lopetettavaksi, kun kerran tuli käyntiä tänne kirkolle, sopersi Hämäläinen hämillään.

PÄSSINIEMEEN

Lasten kannalta olisi tietysti ollut järkevää pitää pieni tauko ja jatkaa matkaa vasta sitten kun sotku auton takapenkillä olisi saatu korjattua ja lapset olisivat rauhoittuneet niin että ne eivät enää olisi huutaneet kuin sumusireenit ja Markku olisi paremmin voinut keskittyä ajamiseen eikä minun olisi tarvinnut veivata ikkunaa auki jotta saisin raitista ilmaa mutta taukoa ei pidetty vaikka Alli ja Aliina kuinka yökkäilivät takapenkillä ja heiluivat ja valittivat huonoa oloa ja minä jouduin käyttämään kaiken osaamiseni niiden lohduttamiseen ja oksennuspussien pitelemiseen suun edessä mutta olihan tietysti selvää että matkaa kannatti jatkaa koska jäljellä oli enää vain puolisen tuntia ja sitten saataisiin lapset omiin sänkyihinsä mökillä ja voitaisiin kaikki rauhoittua ja olisi toivoa siitä että tauti hiljalleen paranee.
      Alun perin meidän piti Markun kanssa mennä kaksistaan mökille, mutta eilen Seija ilmoitti, ettei se pystykään tällä kertaa ottamaan lapsia itselleen. Niillä oli Markun kanssa tarkka sopimus siitä, kenen vuoro milloinkin oli hoitaa kaksosia.  Tämä viikonloppu oli sovittu Seijalle, mutta sille oli kuulemma tullut tärkeä meno. Markku oli suostunut, jälleen kerran, ottamaan lapset, vaikka me oltiin suunniteltu meidän yhteistä lomaa jo kauan.
      Viimeisin vuoden aikana Seija oli jättänyt lapset Markulle aika monta kertaa. Mun mielestä Seija teki sen tahallaan.
      Ne oli ehtinyt tehdä eroa jo vuosikausia, välillä kovien riitojen siivittämänä, välillä taas yhteisymmärryksessä. Lopputuloksena kuitenkin oli, että vuosi sitten Seija ja Markku ei enää ollut aviopari ja lastenhoidosta tehtiin lakimiehen läsnäollessa sopimus.
      Mä tapasin Markun toissa keväänä Matinkylän sulkapallohallilla. Meidän työpaikka osallistui turnaukseen, ja vastapuolella pelasi Markku. Meillä syntyi sen kanssa heti jotakin juttua, vaikka mulla ei ollut mitenkään haku päällä. Kun me parin viikon päästä nähtiin uudestaan samassa paikassa, alkoi jo tuntua siltä, että tästä kehittyy jotain.
      Jo kuukauden kuluttua ensitapaamisesta me pidettiin salaiset treffit. Markku oli silloin vielä naimisissa. Se kertoi aika avoimesti niiden liiton tuskaisesta tilanteesta ja lähestyvästä katastrofista. Mä olin ollut sinkku jo parin vuoden ajan enkä oikeastaan tiennyt kaipaavani vakituista seuraa.
      Markun seurassa mä kuitenkin viihdyin. Jotenkin se onnistui pitämään mut kiinnostuneena. Ehkä sen tuskainen olo vetos mun hoivaviettiin. Tai toivottavasti ei. Mulla ei ole tarkoitus alkaa huolehtimaan aikuisen ihmisen asioista. Tää suhde Markun kanssa on ihan aikuinen juttu.
      Automatkalla mä kuitenkin huomasin olevani huolehtimassa Markun lapsista. Kaksosilla oli vatsatauti yhtaikaa, oltiin kaikki ahtautuneena henkilöautoon nelostiellä, Heinola oli just ohitettu ja mä olin ainoa, joka pystyi niitä auttamaan.
      Mulla ei ole omia lapsia, niitä ei vaan koskaan tullut. En mä kyllä mitenkään halunnutkaan. Ei kaksosetkaan soittanut mussa mitään erityisiä kelloja. Mutta mä ajattelin, että miksen mä nyt vois auttaa niitä, kun kerran muita ei oo paikalla ja mua tarvitaan.
      Allin olo alkoi helpottaa. Se oli jo aika rauhallinen, paijasi siskoaan ja hengitteli syvään. Mä hymyilin sille, vaikka oli hontelo olo itselläkin. Alli katto mua pitkään, hymyili ja sanoi:
      –Sä oot kivempi ku äiti.
      Markku tuijoitti taustapeilistä ja irvisti kummasti. Sen olkapäät nytkähteli pari kertaa ja niska näytti siltä kuin se rupeis itkeen.
      Mä pyyhin Allin suun paperinenäliinalla, panin roskan muiden sekaan muovikassiin, tartuin kassin pohjasta kiinni, veivasin ikkunan auki ja karistin koko aarteen nelostien autoilijoiden ihailtavaksi, juuri ennenkuin me tultiin Pässiniemen tienhaaraan, josta piti kääntyä vasemmalle. Valkoiset pehmopaperit kiertelivät kauan autojen synnyttämässä ilmavirrassa, leijuivat ja lepattivat kuin lakanat lapsuuden kotipihalla, muodostivat hajanaisia muodostumia sinne tänne ja lopulta laskeutuivat mikä minnekin asvalttitien pientareelle.

SUHDE

Kolmannen kerroksen parvekkeella ei näkynyt liikettä. Vähän aikaa sitten joku oli avannut oven ja kumartunut asettamaan jotakin lattialle, mutta en ehtinyt erottaa henkilön kasvoja. Hän saattoi olla Mauri, mutta en voinut olla varma.
      Oli jatkettava päivystystä.
      Kävelin hiljalleen edestakaisin ihmisvilinässä, jotta minuun ei kiinnitettäisi liikaa huomiota. Kolmen aikaan iltapäivällä siirryin istumaan kadunkulmassa olevan kahvilan terassille. Parvekkeella ei näkynyt enää ketään. Oliko minut huomattu?
      Kadulla oli kova tungos, ja terassillakin kulki koko ajan asiakkaita. Toisella puolella katua oli kioski, jonka ulkopuolella seisoskeli aina väkeä. En uskonut erottuvani joukosta. Joka tapauksessa, Mauri ei varmasti enää tunnistaisi minua, vuosien jälkeen. Se oli mahdotonta.
      Maurin asunnosta pääsi ulos ainoastaan kadunpuoleisesta ovesta, joka oli suoraan edessäni. Tiesin sen, koska olin käyttänyt samaa ovea kahdeksan vuoden ajan kulkiessani Maurin luokse. Talo on sadan vuoden vanha ja  rappukäytävä upeasti koristeltu. Olin lukenut, että Suomessa on vanhoja taloja kunnostettu viime vuosina asentamalla portaikkoihin hissejä. Oliko tätä taloa muutettu poissaollessani, en voinut tietää.
      Olin asunut viisitoista vuotta Afganistanissa, sodan ja väkivallan keskellä, ja kirjoitin sieltä säännöllisesti kotimaahan raportteja. Välitin kansainvälisille lukijoille tietoja sotaa käyvän maan tilanteesta, mutta kaikkea en pystynyt kertomaan. Ihmisiä kuoli ympärilläni kuin kirppuja.
      Mauri oli jäänyt Suomeen. Hän oli silloinkin varattu mies, mutta meillä oli ollut suhde. Minua ei haitannut olla kolmantena pyöränä rattaissa. Olin tottunut myös siihen, että nämä naimissa olevat miehet jossain vaiheessa palasivat omaan kotiinsa, turvallisen vaimonsa luokse. Ja minun osalleni jäi etsiä joku toinen.
      Mutta Maurin kanssa oli käymässä toisin. Meidän suhteemme oli edennyt paljon pidemmälle kuin muiden kanssa, oli puhuttu avioliitosta ja ties mistä lasten hankkimisesta. Ihmettelin omaa pesänperustamisviettiäni, kun Maurin kanssa jopa kävimme Ikeassa katselemassa verhoja. Sitten minulle tarjottiin kirjeenvaihtajan paikkaa merkittävässä ulkomaisessa uutistoimituksessa. Liikoja miettimättä pakkasin tavarani ja muutin Afganistaniin.
      Mauriin en pitänyt enää yhteyttä. Sivukautta kuulin, että hän oli jatkanut avioliittoaan, ja perheeseen syntyi vielä yksi lapsi. Minä vietin yksinäistä elämää islamilaisessa maassa. Seurustelu paikallisten kanssa oli vaikeaa, naisen ei sopinut toimia aktiivisesti. Kirjeenvaihtajan oli oltava varovainen, ei saanut loukata paikallisia.
      Äkkiä kolmannen kerroksen parvekkeen ovi avautui ja sille asteli harmaatukkainen, pulska mies hieman kumarassa ja tukka hapsottaen. Hän sytytti piippunsa ja jäi nojaamaan kaiteeseen katsellen kadun vilinää. Tunnistin hänet varmasti. Mauri katseli mitään näkemättä minua kohti kadun toiselle puolelle. Käänsin katseeni.
      Ketään muita parvekkeelle ei tullut eikä asunnossa näkynyt liikettä. Mauri oli oletettavasti yksin. Oliko puoliso vain tilapäisesti poissa vai oliko liitto kariutunut? Missä olivat lapset?
      Kun Mauri meni takaisin sisään, astelin kadun yli ja jäin seisomaan ulko-oven eteen. Seinässä oli tuttu numerolukko. Näppäilin vanhan tunnuksen ja summeri ilmoitti lukon avautuvan. Tartuin kahvaan ja vedin oven auki.
      Kolmenkymmenen sekunnin ajan seisoin avatun oven edessä pitäen ovenkahvasta kiinni, katsellen rappukäytävään, aivan hiljaa ja paikallani. Vuodet juoksivat silmissäni ja Maurin kumarainen olemus näytti heijastuvan oven lasista.
      Laskin otteeni kahvasta ja annoin oven paukahtaa kiinni. Kävelin kadun yli ja taakseni katsomatta palasin suoraan takaisin rautatieasemalle.

TOIMISTOLLA

Tapailin kännykkää takin taskusta.
      Tilanne oli hankala, sillä mies riippui puolessa välissä kerrosta,  ja ote ikkunalaudasta alkoi jo herpaantua, ja se huusi, tai ainakin joku huusi, ja minä seisoin jalkakäytävällä, mukamas viattomana ohikulkijana, joka ei näe mitään muuta kuin oman reittinsä, pitää silmänsä kurissa, ei kurkistele muualle, ei puutu muiden ihmisten asioihin eikä ota kantaa mihinkään.
      Mutta olihan minun otettava.
      Oli soitettava apua, sillä mies ei kestäisi enää kauaa, enkä minäkään, ellen soittaisi. Poliisille, palokunnalle, jonnekin. Vaikka olin päättänyt olla puuttumatta mihinkään, kulkea silmät alas luotuina kotoa työpaikalle, tämän saman tutun reitin, jonka olisin osannut kulkea vaikka unissani, ja niin minä usein teinkin, päätöksestäni huolimatta minun oli näköjään taas pakko puuttua toisten ihmisten asioihin, kun en osaa sulkea silmiäni tai vaikka suljenkin silmät, niin korvat jäävät auki ja niiden kautta  kuulen sellaista mikä ei ole tarpeellista eikä millään tavalla järkevää, koska minun on sitten taas pakko sekaantua.
      Mies oli ilmeisesti itse kiivennyt avoimesta toimistoikkunasta ulos, ehkä hän oli huoltotöissä, ehkä ikkunanpesijä, enhän minä voi tietää, ehkä hänellä oli univormu päällä, haalari tai mikä se nyt on, arvoisa poliisin edustaja, minä olen yrittänyt kuvailla teille juuri sen mitä minä silmilläni näen, enhän minä osaa erottaa ikkunanpesijän ja huoltomiehen haalareita toisistaan varsinkaan näin kaukaa, kyllä, minä näen hänet vielä, kyllä tämä on keskusaukion kulmassa, pankin talossa. En minä voi tietää onko kiire, hyvä palokunnan väki, en minä ole asiantuntija onnettomuuksissa, minä vain satuin kulkemaan tästä ohi, hyvänen aika sentään, ei olisi pitänyt, ja sitten minä näin sen, tuon, hänet, riippumassa tuossa kolmannen kerroksen kohdalla ja huutavan, jotain, en saanut selvää, siis teiltä on tulossa auto, se on hyvä, antaa tulla vain, minun pitää mennä, minun pitäisi jo olla työpaikalla.
      Palokunta saapui, nostotikkaat, köysiä, verkko, poliisi, alue eristettiin, ihmisiä häädettiin kauemmas, valokuvaajia, kymmenessä minuutissa koko aukio oli täynnä uteliaita, paljon autoja kunnes katu suljettiin.
      Mutta mies, hän pysyi paikallaan.
      Olin häpeissäni. Olin aiheuttanut kaupungilla sekasortoa. Ihmisiä oli häiritty kesken työpäivän, veronmaksajien rahoja oli kulutettu valtavasti. Ja kaikki vain sen vuoksi, että minä en osannut pitää silmiäni ja korviani kurissa, hoitaa omia asioitani, joissa niissäkin oli aivan tarpeeksi.
      Jatkoin matkaani.
      Välikohtauksesta johtuen tulin viisitoista minuuttia liian myöhään työpaikalleni, mikä pantiin merkille toimistossa, minun saapumiseni huomioitiin, minua katsottiin merkitsevästi, vaikka kukaan ei sanonut mitään. Kaikkien mielestä minun olisi pitänyt tulla aikaisemmin, eikä mikään selitys auttanut, sillä toimiston työaika alkaa kellon yhdeksän eikä yhtään yli. Lisäksi kännykällä soittaminen työaikana yksityisluonteisissa asioissa on ehdottomasti kiellettyä, se oli ensimmäisenä työpäivänä tehty minulle selväksi, ja nyt olin soittanut puhelun, joka ei millään tavalla liittynyt työhöni, ei edistänyt yrityksemme asiaa, ei sopinut pitkän tähtäyksen suunnitelmiin, ei ollut osa yhtiön visiota, jonka me kaikki olimme allekirjoittaneet heti ensimmäisen viikon aikana, kun meidät otettiin palvelukseen. Minulle huomautettiin, että olin soittanut palokunnalle viittä yli yhdeksän, kun toimiston työaika alkaa tasalta. Kello oli lahjomaton, kelloa pitää seurata, on oltava täsmällinen. Kaikki väittivät vielä muistavansa, että olisin aikaisemminkin osoittanut olevani piittaamaton työn aiheuttamista vaatimuksista, siitä, että työntekijän on noudatettava ehdotonta kuuliaisuutta ja lojaalisuutta työnantajaansa kohtaan siitä hetkestä lähtien kun työaika alkaa.
      Istuin työpöytäni ääreen keskusaukion kulmatalon neljänteen kerrokseen ja otin esiin päivän ensimmäiset paperit, jotka minun oli aamun aikana määrä käydä läpi. Aikaa oli nyt kulunut hukkaan ja olin muutenkin vielä järkyttynyt äskeisestä.
      Yritin pitää ajatukseni työasioissa ja unohtaa yläkerroksessa riippuvan miehen ja palokunnan, jonka nostotikkaat näkyivät toimistomme ikkunasta, kun niitä yritettin saada asetettua miehen avuksi. Käänsin tuoliani niin, etten nähnyt ulos.
      Puoli kymmenen aikaan sain ensimmäisen paperin valmiiksi ja lähdin viemään sitä esimiehelleni. Huone sijaitsi yläkerroksessa, mutta siellä ei ollut ketään. Huone oli tyhjä, vaikka esimies on yleensä niin täsmällinen ja tarkka työajoista. Kaiken lisäksi hänen kirjoituspöydällään lojui papereita hujan hajan.
      Olin juuri kääntymäisilläni takaisin johtajan huoneesta kun silmäni kiinnittyi muiden papereiden päälle asetettuun viestiin. Siihen oli isoilla punaisilla kirjaimilla kirjoitettu: En jaksanut enää. Ja alla luki: Antakaa anteeksi.

PALLO

Pallo oli joutunut hukkaan. Katsoin joka paikasta, etsin ja kumartelin, ja Reino liikuskeli kärsimättömästi ulko-ovella. Pallon paikka oli eteisessä mailan vieressä, josta se näkyi aina kun tulimme sisään tai menimme ulos. En ollut koskenut siihen kolmeen päivään, siis sen jälkeen, kun viimeksi tulimme kentältä. Aivan varmasti olin pannut sen samalle paikalle, ensin maila, sitten keltainen pallo sen viereen. Reinokin muistaa, että pallo oli ollut omalla paikallaan vielä eilen, kun lähdimme käymään sairaalassa. Missä se nyt oli, ei selvinnyt meille kummallekaan. Me emme ymmärtäneet. Meidän olisi pitänyt jo kiireesti lähteä ettei salivuoro mene ohi, mutta täällä me nyt vaan kotona etsittiin palloa.
      – Hei, nyt mä muistan, sähän otit sen mukaasi sinne sairaalaan, sanoi Reino.
      Säikähdin. Miten muka, sinne sairaalaan, enhän varmasti, miksi olisin sen sinne ottanut?
      – Etkö muista, sä panit sen sun keltaisen takkis taskuun, kun me lähdettiin.
      Miksi Reino tuollaista ehdottaa? Mikä häntä nyt oikein vaivaa? Meillä on yleensä mennyt niin mukavasti, miksi hän nyt ehdottaa, että minä olisin ottanut pallon ja pannut sen takin taskuun vaikka me ei edes oltu menossa tenniskentälle? Onko Reino nyt minulle jostain vihainen?
      – Se on varmasti sun pitkän takin taskussa. Voisitko sä katsoa sieltä, niin päästään lähtemään, sanoi Reino.
      Hän meni vaatenaulakolle ja otti sieltä minun keltaisen takkini. Mitä se nyt aikoo? Niin, se etsii palloa. Miksi se otti tuon takin, eihän pallo siellä voi olla vaan sen paikka on tuossa lattialla.
      – Ota sä se sieltä itse, mä en viitsi ruveta penkomaan sun taskuja, sanoi Reino.
      Se toi takkia lähelle ja ojensi sitä minua kohden. Se käski ottaa taskusta. Minä ojensin käden ja löysin sieltä pallon. Sellaisen keltaisen tennispallon. Samanlaisen kuin mitä me pidetään eteisessä. Me tarvitaan sitä aina kun me mennään pelaamaan tennistä.
      – Reino, täällä on tennispallo.
      Minusta oli hauska löytää taskusta tennispallo. Kun katsoin eteisen lattialle, niin siellä ei ollut palloa siinä missä yleensä on.
      – Miksei tuossa ole palloa, kysyin Reinolta.
      – Kun sä olit ottanut eilen pallon mukaan sairaalaan, kun me käytiin siellä muistikerhossa. Sä panit sen taskuun, kun susta tuntui, että sä tarvitset sitä siellä. Mutta ei siellä tarvittu palloa. Ja sitten se unohtui sun taskuun.
      – Aika kiva että löytyi. Nyt me voidaan mennä pelaamaan tennistä.
      Me kävimme Reinon kanssa kaksi kertaa viikossa pelaamassa tennistä. Minä olen nuorena pelannut tennistä oikein enemmänkin, olen ollut oikein kilpailussa. Nyt me käydään samaan aikaan kuin siellä käy muitakin tällaisia mummoja.
      – Lähdetään, sanoi Reino.
      Ajoimme alas hissillä. Minulla oli tennispallo koko ajan toisessa kädessä, että en unohtaisi. Toisessa pidin mailaa. Reino pani oman mailansa takapenkille. Meidän tennisvuoro kesti tunnin. Minulle tuli hiki, mutta hyvä mieli. Nuorena olen pelannut oikein kilpailussa. Kun tultiin takaisin, panin pallon omalle paikalleen eteiseen, mailan viereen.
      – On se hyvä, että pallo on tuossa samassa paikassa. Sitten se löytyy, kun me mennään pelaamaan.
      – Niin on, sanoi Reino.
      Minulla oli mukava olo, vaikka vähän yksinäinen.