Katselin
pimenevälle taivaalle. Synkkä ilta oli vaihtumassa kuulaaseen
yöhön. Olin ollut koko illan yliopistolla etsimässä tietoa
kolmensadan vuoden takaisista tapahtumista Etelä-Savossa.
Väitöskirja piti saada valmiiksi, eikä tunteja laskettu. Jostain
syystä minua kiinnostavat kirjat sijaitsivat aina kirjaston
perimmäisessä nurkassa, seitsemän kerrosta maan alla.
Olin
kävellyt keskustassa jo tunnin verran huuhtoakseni ajatuksistani nuo
kauhistuttavat tilanteet, joihin esivanhempani olivat joutuneet
Maaningan Kalapurolla 1700-luvulla. Kukaan ei auttanut, kukaan ei
välittänyt. Nuhjaantuneiden kirjojen hapertuviin sivuihin oli
tarttunut kohtaloita, joita en soisi kenenkään kokevan.
Kohmeisin
jaloin harpoin lumisohjossa Senaatintorin ympäristössä. Synkeät
ajatukset eivät jättäneet minua rauhaan. Kuka oli syyllinen?
Miksei asiasta silloin noussut suurempaa kohua? Tuntui, että vain
minä olin perillä koko asiasta.
Äkkiä
näin ne. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut heti huomannut.
Niitä oli ainakin kymmeniä, ellei satoja. Ne tulivat
Valtioneuvoston linnan takaa, pitkänä muodostelmana, leijaillen
kevyesti mutta täsmällisesti aukion keskelle. Suurin osa niistä
laskeutui torille, mutta muutama näytti ottavan vartiopaikan aukion
laidoilta.
Olin
paniikissa. Silmäni olivat niin sumeat vanhojen tekstien
tihruttamisesta, että luulin näkeväni lentäviä lehmiä. Mutta
sitä ne eivät totisesti olleet! Jokaisessa laitteessa oli neljä
potkuria, joiden varassa ne tuntuivat leijailevan aivan äänettömästi.
Pienimmät olivat käsivarren mittaisia, kun taas suurimpaan olisi
mahtunut sisälle ihminen. Niin kuin siellä olikin. Tai ainakin
siltä näytti.
Etsin
katseellani sopivaa piilopaikkaa. Mutta minne olisin päässyt! Tori
oli autio ja sen keskellä, valtavan jättiläismoskiittolauman
keskellä seisoi vain Aleksanterin patsas katsellen minua kysyvästi.
Sitä paitsi minut oli nähty.
Suurimman
lentorotiskon kattoluukku avautui ja esiin työntyi jonkinlainen
mato, toukka, liero mikä lie, joka kummallisesti hypähdellen ja
viipottaen lähti etenemään, koskematta lainkaan maahan. Ennen kuin
ehdin edes pelästyä, se oli jo edessäni.
”Tispa
disthem chan mus. Nisoschutek enem olik.”
Tai
jotain sinnepäin. Olento ei näyttänyt välittävän siitä, että
oltiin Suomessa ja olisi pitänyt puhua suomea. Kun en reagoinut
mitenkään, se väänsi mukanaan olleen laitteen katkaisijaa ja sai
jonkinlaisen automaattikääntäjän päälle.
”Onko vaatimuksemme hyväksytty?” kuului nyt. ”Määräaika on
umpeutunut tänään kello kahdeksan.”
Selkeä
lause yllätti minut. Yritin kuumeisesti ymmärtää, mistä voi olla
kysymys. Onko minun ilmoitettava tästä jonnekin? Miksei missään
näy virkavaltaa, johon voisin turvautua? Jotain käsittämätöntä
oli tapahtumassa kotikaupungissani, ja minä olin yksin vastuussa
asian ratkaisemisesta.
Oli pakko keksiä jotain. Päätin hämätä sitä.
”Te
ette ole täyttäneet omaa osaanne sopimuksesta,” sanoin. ”Miksette
tulleet apuun Kalapurolla vuonna 1713?”
Olin
kiero. Valehtelin. Mistään selittämättömästä ei tuolloin ollut
kysymys. Esiäitini Anni Karttunen oli joutunut kuljetetuksi
vihollisen mukana naapurimaahan ja hänen siellä ollessaan oli
kotikylä tuhoutunut jonkin kaamean taudin hävittämänä.
Tapahtumassa ei ollut mukana lentäviä laitteita tai outoja
olentoja. Mutta oli pakko yrittää jotain.
Toukka
käänteli ylävartaloaan aivan kuin tarkistaen apureidensa
sijainnin. Sitten se tuntui viestittävän jotain lähimmälle
kopteriryhmälle, jotka lähtivät tulemaan kohti.
Sitten
olento kääntyi taas minuun päin ja sanoi: ”Vie minut
Maaninkapurolle. Selvitetään asia”.
En
ollut aivan varma, halusinko lähteä iltahämärissä omituisen
toukkalaivueen mukaan lennolle kohti Etelä-Savoa, mutta minusta
tuntui, että minun oli nyt tehtävä kaikkeni saadakseni olennot
rauhoittumaan. Oli pelattava aikaa, että viranomaiset saisivat
tiedon tilanteesta. Olihan jonkun muunkin ollut pakko nähdä
tällaisen joukkion laskeutuvan Suurkirkon portaiden juurelle. Joku
varmasti hälyttää kohta poliisin.
”Lähdetään,” vastasin.
Nousin
johtajaolion mukana suurimpaan lentolaitteeseen, ja me nousimme pian
kaupungin kattojen ylle. Katsoin taakseni ja näin, kuinka koko muu
seurue lähti mukanamme, peräkanaa kuin esikouluryhmä opettajansa
johdolla, lentämään kohti erämaata, kauas asutuskeskuksista.
Noista
ajoista on nyt jo vuosia. Kun katselen taaksepäin, ymmärrän, että
olin silloin kovin väsynyt. Viikkokausien oleskelu kirjaston
uumenissa etsimässä historan hämäristä tietoja väitöskirjaani
varten ei tehnyt minulle mitenkään erityisen hyvää. Aloin nähdä
ja kuulla asioita, joiden todenperäisyys ei minulle välttämättä
milloinkaan selvinnyt. En muutenkaan silloin oikein osannut asettua
mihinkään. Päiväni täyttyivät levottomista ajatuksista, jotka
eivät antaneet rauhaa yölläkään.
Nyt on kaikki toisin. Olen tasapainoinen ja pystyn taas elämään
muiden ihmisten parissa. Väitöskirja jäi tekemättä, mutta olen
löytänyt paljon muuta elämääni.
Tapaamme
toukan kanssa enää harvoin. Vain silloin tälllöin läymme enää
Kalapurolla heittelemässä virveliä. Se on myöntänyt
huiputtaneensa minua silloin torilla. Uhkavaatimus ei ollut
lähimainkaan umpeutunut vaan määräaika olisi ollut vasta kahden
viikon kuluttua. Heh heh, kieroa peliä siis! Tämä oli sen
neuvottelutaktiikkaa silloin. Luo epävarmuutta, uhkaile, kiristä!
Mutta
minä voitin sen! Olin vielä kierompi. Johdatin koko joukkion
muualle. Ja valtakunta pelastui!
Anak silou mutee
hem. Tispa olem chan muos: nisoschutek enem olik.